Hassujen sattumusten summa.

Kuukaudessa on täällä ehtinyt tapahtua paljon. Kiirettä on pitänyt, japanilainen elämänrytmi kun on hyvin vilkas. Töitä tehdään seitsemänä päivänä viikossa, mutta kyllä japanilaiset juhliakin osaa. Japanilaiset juhlat ovat tosin vähän toista maata kuin suomalaiset.

Bileet alkaa yleensä kuudelta ja loppuu kymmeneltä. Siinä välissä juodaan ihan hulluna viskiä, riehutaan räkäkännissä kolun pihalla, tanssitaan kuin viimeistä päivää ja japskitytöt nuolee toistensa kaulaa. Välillä joku päättää sytyttää koulutuolin tuleen ja kaikki hurraa. Musiikit lakkaa tasan kympiltä, kun kolun pihalle kurvaa bussi. Juhlakansa painuu pehkuihin.

Japanilaiset viettää hyvin yhteisöllistä elämää. On mentävä massan mukana, yksilöllisyyttä ei korosteta. On kuljettava ryhmän mukana, pukeuduttava samalla tavalla ja tavoiteltava kaikessa ryhmänsä etua. Mikäli toimii toisin, joutuu taatusti vaikeuksiin, kuten minulle ja saksalaiselle Patrikille kävi yhtenä päivänä Narassa.

Nara on pieni kaupunki, joka on tunnettu sen vanhoista temppeleistään, 20 metrisestä Buddhastaan sekä kaupungilla liikkuvista peuroistaan.

Katsastettuamme Todai-ji temppelin, jossa 20 metrinen Buddha istuu päivät pitkät tylsistyneenä ja tervehtii hikistä ja tungeksivaa turistikansaa, päätämme Partikin kanssa kiivetä lähellä sijaitsevalle vuorelle. Olemme häijyllä päällä ja kieltäydymme maksamasta vuorelle kiipeämisestä 150 yeniä, mikä on n. 80 centtiä. Kierrämme lippuluukun ja lähdemme kiipeämään omia metsäpolkujamme. Kyse ei ole rahasta vaan periaatteesta. Täällä Japanissa kun ei pääse mihinkään maksamatta ensin.

Reitti on raskas ja pelottava. Patrik jaksaa muistuttaa mua metrin välein käärmeistä ja myrkyllisistä hämähäkeistä. Saavumme vihdoinkin vuoren huipulle. Vuodamme molemmat verta ja olemme rättiväsyneitä, mutta voi niiiin onnellisia. Näkymä on yksi huikeimmista mitä olen nähnyt!

Viiden vuorella tallustelevan peuran lisäksi huomaamme juoma-automaatin ja sen viereen parkkeeratun henkilöauton. Japanista ei näköjään löydy sellaista paikkaa, minne ei pääsisi joko autolla tai korkkarit jalassa.

Alastulomatkalla jäämme tietysti kaikkien huomaamatta jääneiden turvakameroiden ansiosta kiinni ja joudumme lopultakin maksamaan ne vaivaiset 150 yeniä. Lipuntarkastaja katsoo meitä halveksivasti, mutta kiittää ja toivottaa kuitenkin turvallista kotimatkaa. Olen kuolla häpeään.

Vaikka japanilainen yhteiskunta korostaakin yhteisöllisyyttä, täältäkin löytyy kieltämättä niitä poikkeuksia. Olen ollut valtavan onnekas, kun olen saanut tutustua näihin mahtaviin luonnonoikkuihin.

Matkalla Tangosta (mikä on siis paratiisi päällä maan) takasin Kyotoon, törmään junassa japanilaiseen Mariin, joka on puolestaan matkalla Tokyoon. Mari on 26, uskomattoman viehättävä, pukeutuu rohkeasti, puhuu täydellistä englantia ja on yllättävän avoin. Toisin kuin muut tuntemani japanilaiset tytöt, Mari ei halua opiskella tai tehdä töitä tai mennä naimisiin. Mari haluaa vaan matkustaa, tutustua kiinnostaviin ihmisiin ja pitää hauskaa. Tunnin kestäneen junareissun aikana Mari on ehtinyt kertoa kaiken perheestään, paljonko hän saa palkkaa, silloin kun häntä siis huvittaa tehdä töitä ja kaikki likaisetkin yksityiskohdat amerikkalaisesta "kind of " poikaystäväistään.

Olen suorastaan häkeltynyt Marin avoimuudesta ja iloinen, kun vihdoinkin ymmärrän, kun joku japanilainen puhuu minulle englantia. Pyydän Maria Suomeen kylään, taidanpa olla sekaisin Marista!

Kyoshi on tuorein japanilainen ystäväni. Törmään Kyoshiin jokirannassa. Kyoshi soittaa lauantai-iltana kitaraa ja polttelee blöötä ranskalaisen ystäväni kanssa Sangio-sillan alla. Säpsähdän, kun Kyoshi ottaa mua kädestä ja kysyy voisiko hän mahdollisesti ennustaa kädestäni. Epäröin hetken, mutta suostun lopulta. Valitettavasti Kyoshi on niin huuruissa, ettei ennustamisesta meinaa tulla mitään. Sen sijaan Kyoshi kutsuu meidät lähellä sijaitsevaan reggae-baariin. Kun portsari päästää meidät juomiemme kanssa sisälle, tajuan että Kyoshi on vakkareita.

Kun kello lähenee viittä, huomaan että olen kadottanut ranskalaiset ystäväni. Takussani on 1000 yeniä, mikä ei vielä riitä taksiin. Junatkaan ei vielä kulje. Olen puhelinta vailla, enkä tarkalleen muista asuntolani osoitetta.

Kyoshi tarjoaa minulle yösijan, sillä hänen kotinsa on aivan keskustan tuntumassa. Epäröin hetken, mutta päätän suostua. Vaadin Kyoshia vannomaan, että hän käyttäytyy herrasmiesmäisesti. Hän puolestaan pyytää minua kutsumaan häntä tuttavalisesti Kyoksi.

Seuraavana aamuna tiedän, että Kyo täyttää parin vuoden päästä 70, hänellä on Wienassa tytär, jota hän ei ole koskaan tavannut, Kyo on sielultaan muusikko, joka on leipätyökseen tutkinut Macrobiotista ruokaa Tokyossa ja että Kyon parvekkeella on suurin koskaan näkemäni hamppuviljelmä.

Kyo puolestaan on ihmeissään, miksi hengaan sen kanssa, vaikken edes polta hamppua. Pitkän pohdinnan jälkeen hän on vakuuttunut, että olemme tunteneet edellisessä elämässämme.